Sankaripakko

Videopelin perinteinen päähenkilö on sankari. Hän on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa haluaisi pelata jotain kurjaa nilkkiä?

Tähän asti kuvio on yksinkertainen. Kummalliseksi se menee, kun muistaa, että myös pahikset ovat cooleja. Moraalittomuus ja rikokset ovat siistejä.

Näiden kahden periaatteen vuoksi videopeleissä on paljon kummallisia päähenkilöitä, jotka ovat samaan aikaan pahiksia ja hyviksiä, kusipäitä ja sankareita. Heihin on yritetty ympätä sankarin pelaamisesta koituva lämmin tunne ja pahiksen pelaamisen coolius.

Aihe on ajankohtainen juuri nyt sankarisalamurhaajia käsittelevän Assassin's Creed II:n takia. Pelin arvostelu tulee Tiltin saitille maanantaina.

Esimerkkejä on paljon. Kummallisin sankaripahis on taannoisen Far Cry 2:n palkkasotilaspäähenkilö. Pelin kuluessa hän pelaa hävyttömästi sisällissodan molempia osapuolia toisiaan vastaan, suorittaa sotarikoksia ja tuhoaa lääkevarantoja. Lopussa hän kokee ihmeellisen muutoksen, ja hänestä tulee messiaaninen hahmo, joka johdattaa kokonaisen kansakunnan siviilit turvaan naapurimaahan. Pahiksen tarina saa hyviksen lopun. Pelin minimalistinen tarinankerronta varmistaa, että lopun käänteet tulevat pelaajalle hämmentävänä yllätyksenä.

Grand Theft Auto IV:n Niko Bellic on tietenkin klassinen videopelien antisankari. Pelin tarinaosuuksissa hän katsoo nenänvarttaan pitkin rikollisen elämää viettäviä tovereitaan, mutta on samalla itse pahempi kuin kukaan heistä. Pelaajan sydäntä lämmittää Nikon ylemmyydentunto, mutta epäselväksi jää, mihin se perustuu. Nikolla on vastahakoisen kriminaalin elkeet, mutta todellisuudessa hän on aina valmis räjäyttämään parit poliisiautot. Niko havainnollistaa hyvin videopelien pahissankarin ja antisankarin välistä eroa. Antisankari on epätodennäköinen sankari, mutta hyvis kuitenkin, kun taas videopelien Nikon kaltaiset hahmot ovat nilkkejä, joihin on liimattu kummallisia ylväitä elkeitä.

Onneksi kaikissa peleissä pahis ei väänny hyvikseksi. Loppukeväästä ilmestynyt Velvet Assassin oli hauska poikkeus pelien perinteiseen sankaripakkoon. Pelin päähenkilö on sosiopaattinen murhaaja, ja pelin kuluessa hänestä tulee entistä sosiopaattisempi. Lopussa peli vieläpä kehtaa osoittaa, että kaikki tämä tappaminen on ollut turhaa.