Kouluopetukseen oppia peleistä

Tapasin eilen James Paul Geen, joka on kirjoittanut kirjan peleistä ja oppimisesta. Kuviosta mielenkiintoisen tekee se, että kirjan kirjoittaja hoksasi pelit vasta pari vuotta sitten seuratessaan 6-vuotiaan lapsensa touhuja. Kyseinen proffa oli silloin 53-vuotias. Kyseessä ei siis ole mikään ihan tavallinen tarina.

James työskentelee proffana Arizonan yliopistossa. Oppimista työkseen miettivä proffa innostui innostui peleistä sattumalta, seuratessaan lapsensa pelaamista. Lapsi pelasi innoissaan ja oppi nopeasti suoriutumaan uusista tehtävistä. Tästä proffa sai idean ja marssi pelikauppaan. Hän yritti selvittää, josko pelejä voisi käyttää oppimiseen. Summamutikassa hän valitsi hyllystä Deus Ex -pelin. Aluksi James oli tolkuttoman huono. Hän tahkoi ja tahkoi ja ihmetteli kuinka kukaan viitsii pelata niin vaikeaa peliä. Vähitellen hän kuitenkin oppi kontrollit ja ymmärsi miten pelissä pääsee eteenpäin. Sitten hän olikin koukussa.

Eilen oli hauska katsoa millä innolla tällä hetkellä 55-vuotias harmaahapsinen mies puhui WoWista ja Bioshockista tai millaisia tunteista MMO:ssa naisena esiintyminen hänessä aiheutti.

James myös hehkutti kuinka hotelli Kämpissä voi varata minkä tahansa konsolin lainaksi huoneeseen.

Mutta takaisin oppimiseen. Oppiiko Bioshockista tai CS:stä jotain? James muistuttaa, että ihmiset oppivat asioita eri tavoin. Joku muistaa kaiken lukemansa, joku hahmottaa asiat visuaalisesti. Joku kaipaa enemmän aikaa, toinen haluaa mennä vauhdilla eteenpäin. Perinteinen kouluopetus ei tällaiseen taivu. Tästä johtuen koulu on lähtökohtaisesti tylsä paikka. Asiat opetetaan kaikille samalla tavalla, irralla asiayhteydestä.

Peleissä taas on oppimisen kannalta paljon hyvää, mutta peleissä oppiminen on jotain muuta kuin perinteinen kouluopetus. Peleissä oppimista motivoi haasteellisuus. Liian helppo peli turhauttaa. Toisaalta peli ei saa olla liian vaikea heti alussa. Oman suorituskyvyn rajoilla keikkuminen ja boss fightin suorittaminen tuottaa mielihyvää ja onnistumisen tunteen. Tätä tunnetta ei välttämättä tule koulussa, jos toivottoman vaikea juttu vaan jää tekemättä sen vaikeuden vuoksi. Hyvin suunnitellussa pelissä pelaajalle annetaan selkeästi esitetty ongelma, jonka pohjalta voi rakentaa strategioita ja harjoitella. Harjoitteleminen tarkoittaa tietyn kohdan tahkoamista kunnes sen saa läpi. Oppimisen kannalta pointtina on toisto ja rutiinien syntyminen. Pelien alussa on myös usein treenausvaihe, jossa pääsee harjoittelemaan kontrolleja, kameran ohjattavuutta ja hahmon liikkeitä. Koulussa samanlainen kuvio ei toimi vaan opettaja pälpättää yhdellä kertaa ison määrän asioita. Peleissä tarvittava tieto tarjotaan juuri oikeaan aikaan, oikeassa tilanteessa. Riskien ottaminen lisää motivaatiota ja epäonnistuminen on oppimista yhtä lailla. Siis peleissä, ei koulussa.


Vielä ei USA:ssa saatika Suomessa pelejä juurikaan opetuksessa käytetä, mutta jos se on James Paul Geestä kiinni, niin hyviä ratkaisuja on kovaa vauhtia kehitteillä.